05.10.2019
Ylläoleva vaikuttaa jälkikäteen pikkumaiselta, mutta sitten tulee mieleen sivun 104 "pneumaattinen tuubi" - eli putkipostikapseli...
Austerin myöhempien romaanien tapaan tämän teoksen ongelma on se, ettei hän näytä vaan kertoo. Ehkä hän ei enää kykene kirjoittamaan muuten kuin antamalla henkilöiden kertoa.
Yritän lukea läpi Rainer Maria Rilken(1875-1926) Malte Laurids Briggeä - ensimmäisen kerran poimin sen kirjaston hyllystä varmaankin noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ennen kuin olin lukenut riviäkään hänen runoistaan.
Aina ennen jokin kirjan ensimmäisellä muutamalla kymmenellä sivulla tökki - ja nyt kirjan lukeminen luistaa hyvin, enkä saa enää mieleeni, mitkä kohdat minua aiemmin vaivasivat niin paljon, että lopetin lukemisen lähes alkuunsa. Christine Brahen hahmon luonne häiritsi hiukan, mutta oli lopuksi helppoa siirtää kuvaannollisia asetuksia mielessä ja siirtyä esiproustilaisen romaanin lukemisesta maagisen realismin eurooppalaiseen ennakoijaan.
Eikä uskonto, tuo Rilken runoudessa minua ärsyttävä hyvinvoivan ihmisen sipsutteleva, feminiinin miespastorin äänellä tapahtuva tekopyhä jeesustelu, ole tunkenut vielä esiin. Rilken uskonnollisen runouden ongelma on, että siitä puuttuu täydellisesti aidon, omakohtaisen kokemuksen tuntu.
Hän eli jopa oman aikansa, yhteiskuntaluokkansa ja kirjailijasäädyn mittapuitteissa helppoa, huoletonta elämää ilman suurempia ongelmia niin kauan kuin kirjoitti runoja. Menestys tuli hänen osakseen jo varhain, ihmissuhteissaan hän ei kokenut suuria myrskyjä.
Rilken tappanut syöpä iski vasta kun hän oli lopettanut runojen kirjoittamisen. Sen kohdatessaan hän ei enää löytänyt kokemalleen uskonnollisen runouden tai edes yleensä runouden muotoa.
Yritän lukea läpi Rainer Maria Rilken(1875-1926) Malte Laurids Briggeä - ensimmäisen kerran poimin sen kirjaston hyllystä varmaankin noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ennen kuin olin lukenut riviäkään hänen runoistaan.
Aina ennen jokin kirjan ensimmäisellä muutamalla kymmenellä sivulla tökki - ja nyt kirjan lukeminen luistaa hyvin, enkä saa enää mieleeni, mitkä kohdat minua aiemmin vaivasivat niin paljon, että lopetin lukemisen lähes alkuunsa. Christine Brahen hahmon luonne häiritsi hiukan, mutta oli lopuksi helppoa siirtää kuvaannollisia asetuksia mielessä ja siirtyä esiproustilaisen romaanin lukemisesta maagisen realismin eurooppalaiseen ennakoijaan.
Eikä uskonto, tuo Rilken runoudessa minua ärsyttävä hyvinvoivan ihmisen sipsutteleva, feminiinin miespastorin äänellä tapahtuva tekopyhä jeesustelu, ole tunkenut vielä esiin. Rilken uskonnollisen runouden ongelma on, että siitä puuttuu täydellisesti aidon, omakohtaisen kokemuksen tuntu.
Hän eli jopa oman aikansa, yhteiskuntaluokkansa ja kirjailijasäädyn mittapuitteissa helppoa, huoletonta elämää ilman suurempia ongelmia niin kauan kuin kirjoitti runoja. Menestys tuli hänen osakseen jo varhain, ihmissuhteissaan hän ei kokenut suuria myrskyjä.
Rilken tappanut syöpä iski vasta kun hän oli lopettanut runojen kirjoittamisen. Sen kohdatessaan hän ei enää löytänyt kokemalleen uskonnollisen runouden tai edes yleensä runouden muotoa.
